MULLA ON HYPEREMEESI

22.5.19 (rv11) Turhauttaa ja itkettää kun mikään ei pysy sisällä ja olo on tosi heikko! Tänään mä kävin taas lääkärissä juttelemassa mun olosta, sekä töihin paluusta ja lääkäri oli sata prosenttisesti sitä mieltä, että mä en ole työkuntoinen. Helpotus oli se, että joku vihdoin kuunteli. Lääkäri tuli aika nopeesti siihen tulokseen, että mä tarviin tällä hetkellä sairaalahoitoa. Mä oksentelen niin monta kertaa päivässä, että mun olo on jo niin heikko ja paino pudonnut vauhdilla, joten mut lähetettiin Hyksiin naistenpolille nesteytykseen. Tänään on ollut oikeesti tosi itkunen päivä. Mä oon rehellisesti todella väsynyt. Lääkäri kysyi multa että “miten mua niin itkettää?” ja vastasin vaan, että “mä en jaksa enään oksentaa”. Toivoisin vaan, että tää paha olo alkais helpottaa ja mä pääsisin takasin kiinni normaaliin arkeen. Lääkärin lausunto oli tänään hyperemeesi, joka tarkoittaa siis raskauden aikaista voimakasta pahoinvointia ja oksentelua, joka vaatii suurimmalla osalla saraalahoitoa. Hyperemeesi tapauksissa pahoinvointi voi kestää koko raskauden, joten tää tulee vaatii oikeasti ihan todella kovaa henkistä ja fyysistä kanttia. Tottakai, sitä ajattelee että miks just minä? Mutta mä tiedän, että mä oon etuoikeutettu saamaan lapsia ja olen ihanassa asemassa, että just musta tulee vuoden loppuun mennessä ÄITI. Mä en tästäkään pahasta olosta huolimatta vaihtaisi päivääkään pois, vaikka tää on ollu todella rankka kokemus tähän mennessä ja mä tiedän, että tää kaikki on lopulta tämän arvoista. Tää on kuitenkin viennyt todella mun voimat ja mä oon tosi yllättynyt siitä kuinka rankkaa raskaus oikeasti voi osalle olla. Toisilla taas raskaus etenee ihan eritavalla ja ikinä ei tän takia sais vertailla pahaa oloa tai muutenkaan raskauksia. Mähän ite oon aina kuvitellut, että raskauspahoinvointi on sellaista, että aamulla vähän oksettaa ja loppu päivän sitten ihan hehkuu. Tiedättehän, tekin varmaan joskus kuullut raskaus glowsta? Kysyn vaan, että missä tämä? :D Huomaan myös, että raskaus pahoinvointia vähätellään todella paljon ja ne ketkä ei oo tätä kokenut niin heidän on tosi vaikea ymmärtää kuinka vaikea paikka tää on. Ensimäisen kerran kun astelin neuvolaan niin mä itkin koko neuvolakäynnin ajan, koska mulla oli niin huono olla. Neuvolasta neuvottiin jäämään päivystykseen. Päivystyksessä, mut otti vastaan hoitaja, joka sekin tokas, että ehdottomsti laittaa mut lääkärille. Kun mä pääsin lopulta lääkärille niin lopputuloksena mä sain 2 päivää sairaslomaa! SIIS KAKSI PÄIVÄÄ! Loppujen lopuks mä ravasin lääkärissä kolme kertaa kunnes tänään joku ihan oikeasti kuunteli mua. Mä oon voimaton ja itkunen ja myös koin, että kukaan ei ottanut tätä päivää aikasemmin mua tosissaa ja ennen kuin oli mustaa valkosella siitä, että mun paino on pudonnut neljä kiloa muutaman viikon aikana. Kai tää oli vasta sitten lääkäreille todiste siitä, että mä voin huonosti. Munkin kohdalla ero normaaliin on niin suuri. Mä oon aina ollu energinen ja menevä ja tällä hetkellä kaupassa käynti ja välillä hampaidenkin pesukin tuntuu ylitsepääsemättömiltä asioilta. Se vähättely johtaa myös siihen, että on alkanu kyseenalaistaa ite sitä, että oonko mä vaan näin heikko, etten mä jaksa ja valitan pienestä. Näitä viikkoja kun oikeesti tosissaan ajattelee taaksepäin niin mä oon ollu varmasti vahvempi kun mun tilanteessa olis edes tarvinnut olla. Paljon puhutaan myös raskausajan masennuksesta ja mä oon aina rehellisesti miettinyt, että miten ihmeessä joku voi masentua noin ihanan asian keskellä! Kaiken tän oman kokemuksen keskellä mä kuitenkin ymmärrän nyt paljon enemmän. Mä oon aina ollut ite henkisesti todella vahva ja mulla on tosi iso kasa läheisiä ihmisiä ympärillä niin mulla on myös sen takia ollut helpompi tie, mutta siitä huolimatta omaa henkistä jaksamista on kyllä toden teolla koeteltu. Ihan kamalaa on myös se, että oikeasti osa hyperemeesi potilaista on myös päätynyt aborttiin, joka on todella surullista. Mä oon kaikesta huolimatta yrittänyt mennä ja touhuta ja pitänyt ajatukset positiivisena siinä mielessä, että oon halunnut tehä asioita ja lähteä liikkeelle vaikka kuinka on vellonu huono olo. Se liikkeelle lähtö helpottaa henkistä oloa, mutta senkin oon nyt ymmärtänyt, että se fyysinen paha olo tulee vaikka yrittäisi kuinka olla reipas ja positiivinen, sille ei vaan mahda mitään. Tätä voisi hyvin vertaa viisi viikkoa kestävään oksennustautiin ja vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti tai tehdä asioita niin ei se oksennustauti pois sillä katoa. Joka ilta miettii, että selvisimpä taas yhdestä päivästä ja joka aamu sitä herää uudestaan huonoon oloon.

Tänään mä sain kuitenkin maailman isoimman tsempin siitä, että mä näin tänään meidän vauvan ensimmäistä kertaa ja kaikesta rajusta oksentelusta ja painon putoomisesta huolimatta sä potkit mun masussa reippaana ja kasvat siellä niinkun pitää. Mun itku muuttu samalla hetkellä iloksi, kun mä näin sut ja tää päivä anto kyllä niin paljon voimaa taas porskuttaa eteenpäin.


Tässä vanha teksi, jonka mä oon kirjottanut raskaus viikolla 11. Tällä hetkellä mennään jo raskausviikolla 25. Mä taistelin tän pahan olon kanssa raskaus viikolle 20 asti ja edelleen satunnaisia päiviä kun olo on huono, mutta mä oon päässyt myös jo nauttimaan tästä matkasta. Tuntuu aika hurjalta lukee itsekkin tätä tekstiä, koska yllättävän nopeesti sitä unohtaa kivun ja huonon olon ja tätä tekstiä lukiessa mulla tuli kyllä kaikki toi takasin vahvasti mieleen. Ei ollut helpoin startti, mutta oon vaan maailman kiitollisin siitä, että kaikki on sujunut raskauden osalta kuitenkin hyvin. Edelleen oon sitä mieltä, että raskauspahoinvointia vähätellään aivan liikaa ja tästä syystä halusinkin jakaa vähän rankemman ja henkilökohtasemman tekstin. Rehellisen tekstin siitä, miltä oikeesti musta on tuntunut sen kaiken pahoinvoinnin keskellä, jonka vain harva ymmärsi.

IMG_8275.JPG